 |
| Maanantain seurantakuva |
Paljon on taas vilissyt päässä aiheita joista olisi voinut jotain tänne näpytellä tai laittaa vaikka vain sääpäivityksiä, mutta eipäs ole tullut tehtyä.
Esimerkiksi se myrsky jonka piti olla valtava ja kaataa puita, mutta joka komeasta tuulesta huolimatta jäi aika kesyksi tai reissu Kymenlaaksoon ja sen hiljaisuuteen. Paikkaan jossa autojen ääni tai ilmastoinnin humina (tietokoneista puhumattakaan) ei häiritse. Sauna, vihdat, kalastus jne. Tuolla reissulle en ottanut kameraa mukaan. Paljon olisi ollut kovattavaa, mutta oikeasti kameran läpi katsottuna ei ehdi kokea kaikkea. Tulee liian kiire tallentaa muistot kuviksi muistojen sijaan.
Huomaa että minulla on taas vähän kameran vieroksumiskausi. Kuitenkin jos lähtee liikkeelle ihan sillä ajatuksella että mennään kuvausreissulle niin tilanne on ihan eri. Kuten vaikkapa viikonloppuinen Suurisuon reissu, josta taidan laittaa ihan erillisen kuvapostauksen. kuvia nimittäin kertyi aika paljon.
 |
Tuulen kuvaaminen on minulle usein haaste, mutta saipas pari ihan onnistunutta otosta,
joissa on muutakin kuin taipuvat puunlatvat. |
Nyt ajattelin kuitenkin kirjoitella ihan tästä päivästä ja Ylen uudesta sarjasta Metsien kätkemä.
Eilen katselin parin jakson verran sarjaa
Areenasta (missä se on katseltavissa kokonaisuudessaan vielä aika monen vuoden ajan). Tänään aamusta katselin vielä jakson ja mietin miten taas olen luisunut tähän etytä istun päivästä useamman tunnin koneen ääressä. Jotenkin se aina hivuttautuu pikkuhiljaa siihen suuntaan. Tietokone on melkein kuin jonkinlainen magneetti joka vetää puoleensa kun on kotona eikä ole juuri sillä hetkellä jotain akuuttia tehtävää. Tuon sarjan innoittamana päätin nyt taas repäistä itseni koneelta ja lähteä koirien kanssa kävelemään.
Alkumatkasta pohdin sitä miksi se lähteminen onkin nykyään taas niin vaikeaa. Päädyin siihen että tietokone ja sosiaalinen media vaan vetää minua taas liikaa puoleensa. Jos lähden niin tulee jonkunlainan huoli siitä että nyt jään jostain paitsi tai joku yrittää tavoittaa minua juuri nyt netin kautta. Ihan tyhmä ajatus. Jos joku tahtoo minut tavoittaa niin kännykällä saa kiinni ja mikä asia voisi olla niin akuutti että se vaatisi reagointia heti ja jota ei älyttäisi hoitaa puhelimitse? En näin äkkiseltään keksi sellaista.
 |
| Juhannusruusu täydessä kukassa. |
Heti ulos astuessa tuoksut iskivät vahvoina. Naapurin sireeni, oma juhannusruusu ja varmaan iso kirjo kaikenlaisia muitakin kukkia. Vadelma ja raparperi kukkivat ja molemmat houkuttelevat paljon kimalaisia. Pölyttäjien määrä on tällä hetkellä aika huima. Joka paikassa pörrää ja surisee. Tuuli tuoksui kostealta ja raikkaalta vaikka ilma oli lämmin ja lähdin ihan tippo päällä liikenteeseen.
Myöhemmin kävellessä tuli kuivan kangasmetsän tuoksu, kuuma asfalttikin hohkaa jonkinlaista tuoksua ja hiekkatie myös. Lammen rannalla oli oma kostea ja raikas tuoksu ja kuumalla peltoaukealla omansa. Kesäisin pitää liikkua kaikki aistit avoinna tai jää paljon kokematta.
Minulla on tapana usein kävellä katse maahan luotuna ja katsoa mihin astun. Nyt ajattelin ihan tietoisesti kokeilla vähän toisenlaista lähestymistapaa.
Asahista olen oppinut ns. maastovalppauden. Eli että katse on suunnattuna kauas, mutta tietoisesti avaa koko näkökentän ja katsoo laajaa maisemaa ykdellä kertaa. Näkee mitä silmänurkassa tapahtuu ja myös ylös ja alas (kuten nyt huomasin). Metsäisellä polulla missä oli vähän juuria ja maastonmuotoja nostin katseeni maasta ja luotin siihen että kun katson polkua pidemmälle ja voin näin nähdä isommat esteet ja möykyt ja luoten paljasjalkakenkien tuomaan tuntumaan pystyn kävelemään ilman että tuijotan jatkuvasti varpaitani. Ja kyllä se vaan onnistui. Kerran varvas nappasi jostain risusta vähän kiinni, mutta muuten ei tuottanut vaikeuksia.
Se minkä huomasin oli että noin kulkiessa näkee paljon enemmän, mutta samaan aikaan paljon vähemmän. Maisemasta näkee kokonaiskuvan, mutta yksityiskohdat, kuten lahoavan oksan muodot, kivien väri ja rakenne, muurahaiset ja kävyt sekä pienet kukkaset jäävät täysin huomiotta. En varmaan tule koskaan täysin oppimaan siihen etten luonnostani laskisi katsetta maahan, mutta aion kyllä jatkossakin sillointällöin harrastaa tietoista kauemmas katsomista.
Kesken metkan meidät yllätti iso jänis. Se joikki hiljakseen tietä pitkin vastaan eikä ilmeisesti heti huomannut meitä. Koiratkaan eivät pitkään aikaan huomanneet jänistä. Lopulta se pysähtyi tielle ja jäi nuuskimaan meidän suunnalta puhaltavaa tuulta, mutta tuli silti vielä vähän lähemmäksi. Juttelinkin sille että ollaan tulossa siihen suuntaan ja kohta kun koirat huomaavat sinut niin tulee meteli. Jänis istuskeli hetken ja lähti sitten rauhallisesti loikkimaan tietä pitkin takaisin siihen suuntaan mistä tulikin. Vasta tässä vaiheessa koirat huomasivat ja alkoivat elämöidä.
Varustuksesta sen verran että en ole vielä aikaisemmin kokeillut noita feelmaxejani tai merinosukkia ihan näin lämpimässä säässä ja täytyy todeta että yllättäen ei ahdistanut jalkoja ollenkaan. Voisi kuvitella että kun keikutaan kuitenkin lähellä hellelukemia olisi tuollainen umpinainen kenkä ja paksuhko sukka ehdottomasti liikaa. Olo ei kuitenkaan käynyt yhtään tukalaksi. Kyllä kenkiä riisuessa sukka oli hikinen, mutta kosteus ei tuntunut mitenkään kurjalta. Sukka siirsi sen hyvin ja tuntui jalkaa vasten kuivalta.
