Talvi takana, kevät edessä

Kaunis kevätpäivä. Nythän voi jo sanoa niin kun on ensimmäinen kevätkuukausi alullaan. Lämpötila liikkuu nollan tienoilla, tintit laulavat, aurinko kurkkaa aina välillä harmaiden pilvien välistä ja märkä maa tuoksuu.

Se mitä olen harmitellut menneinä päivinä on se että tänä talvena oli aina vähän tilaisuuksia tehdä hyviä lumirakennelmia jotka olisivat kestäneet. Jos tuli nuoska niin se veti usei9n ihan vesikelille ja sulatti rakennelmat muutamassa päivässä. Tehtiin tytön kanssa kissa ja auto ja seuraavana päivänä kissa oli vain pieni lumikumpu ja autokin oli muuttunut varsin mtalaksi urheilumalliksi. Tällä viikolla korjailtiin vähän autoa, mutta eikös se ollut aika turhaa kun seuraavana päivänä satoi vettä. No olihan se rakentaminen hauskaa.

Korjattu auto

Toinen mitä olen pohtinut on yksi kevään tunnelmantuoja. Muistan lapsuudesta miten upeaa oli kun koko talven oli kävellyt lumisella pinnalla ja ensimmäinen sulaläiskä tuli esiin. Siihen piti mennä seisomaan ja tunnelmoimaan miten erilaiselta tuntui seisoa kovalla hiekkapohjalla verrattuna lumeen (joka sekin voi toki olla kovaa). En osaa selittää tätä eroa, mutta muistan että se oli suuri ja nostatti tunnelmaa melkein samoin kuin ensilumi. Nykyään harvemmin on useamman kuukauden lumisia jaksoja joiden jälkeen voisi tällaisesta pienestä asiasta iloita.

Tämä talvi oli mikä oli ja vaikka liukasta on riittänyt ja mäkeä ei ehditty laskea kuin muutama hassu kerta niin ei tämä missään tapauksessa ole ollut huonoimmasta päästä. Lumikengät ovat kyllä keränneet pölyä kun sopivan syviä hankia ei ole tullut että niissä olisi ollut mitään järkeä, mutta luistelemaan olen päässyt enemmän kuin vuosiin ja hiihtämäänkin kerran. Tyttö on saanut rakennella lumesta, kokea myös sukset ja luistimet sekä vähän laskea mäkeäkin. Onhan tässä ollut talvipuuhaa.

Nyt käännän katseen kevääseen ja jään osottamaan mitä se tuo tullessaan. Suunnittelin jo tomaateille kevyttä kasvihuonetta parvekkeelle että sato olisi parempi kuin menneinä vuosina ja kun perunamaassa on nyt kahtena vuonna ollut perunat niin voisi pitää välivuoden ja laittaa siihen vaikka kesäkurpitsaa (varsinkin kun viime kesänä monen perunan sisälle oli kaivautunut etana). Olisi kiva tehdä kimalaisille pesäkoloja kukkaruukuista tai vaikka puusta, kukkapenkistä pitää kaivaa kuollut köynnösruusu pois (talvi 2015-2016 vei sen) ja katsoa mitä tilalle laittaisi.

Kesä tulee olemaan erilainen siinäkin mielessä että ensi kesänä meillä on vain yksi koira. Eddie, vanhaherra joka ei oikein osaa asettua ja rauhoittua lapsiperheen keskellä muuttaa toivottavasti muutaman viikon päästä etelänaapuriin Narvaan, missä se saa viettää eläkepäivänsä yhden miehen koirana. Matkustaminen käy helpommaksi yhden koiran kanssa ja voikin olla että tulee reissattua enemmän mökeillä ja ehkä tämä sopuisampi tapaus pärjäisi jopa mukana Kymenlaakson reissuilla. Uskon että muutenkin koko perheen stressitaso laskee. Vaikka luopuminen onkin haikeaa ja Eddieä tullaan ikävöimään hurjasti niin silti odotan jopa hiukan innoissani vain yhden koiran tuomia mahdollisuuksia. Toinen koira pääsee paremmin mukaan perheen juttuihin ja sille ehditään ja pystytään antamaan sen kaipaamaa ja tarvitsemaa huomiota enemmän.

Energian jakamista

Ehkä minun on nyt myönnettävä että työnteko ja blogin pitäminen eivät vaan molemmat mahdu jaksamiseni rajojen sisäpuolelle. Tässä parin kuukauden aikana on päässä pyörinyt useita hyviä aiheita ja kuviakin olen nappaillut, mutta kun ei vaan iltaisin jaksa ja viikonloppuna paikkaillaan kodin siisteydessä, laskujen maksamisessa, lapsen kanssa touhuamisessa ja omassa jaksamisessa olevia aukkoja. Ihan normaalia lapsiperhearkea siis, mutta on myönnettävä että jotenkin ehdin tottua siihen että minulla riittää aikaa ja energiaa jaettavaksi itseni lisäksi siivoukselle ja lapselle. Nyt tuntuu että hyvä jos sitä riittää lapselle sen verran että voidaan työpäivän jälkeen pelata yksi lautapeli ja sen jälkeen löhötä yhdessä katsomassa Areenasta pikkukakkosta.
Tästä syystä aion nyt lakata yrittämästäkään pitää blogia säännöllisesti. Kirjoittelen kyllä välillä ja aion pitää blogin hengissä, mutta en jaksa ottaa stressiä siitä jos tänne ei tule päivityksiä kuin kerran kuukaudessa. Jos taas joskun on enemmän energiaa niin aktivoidun paremmin.

Tämä tammikuu on pitänyt sisällään aikamoista lämpötilojen vuoristorataa. Vähän vuodenvaihteen jälkeen oli pari päivää siinä 25-27 astetta pakkasta, sitten yhtäkkiä seuraavana päivänä olikin vai seitsemän. Välillä käy plussalla ja sitten jäähtyy taas. Lunta satelee, mutta minusta sitä ei ole tarpeeksi, sillä pellosta töröttävät korret edelleen lumen läpi. Ne haittaavat kunnon hankikantoa jollaista jaksan edelleen toivoa helmikuussa näkeväni.

Tuntuu että aika on mennyt ihan hurjaa vauhtia. Vasta äsken oli syksy ja nyt jo parin kuukauden päästä alkaa olla kevät. mihin tämä aika oikein katoaa? En ole saanut vielä kertaakaan kulkea lumikengillä (ei ole ollut tarvetta lumen vähäisyyden vuoksi), mäkeä on laskettu ihan liian vähän ja vaikka olenkin myös töissä päässyt luistelemaan, eli olen luistellut aika paljon enemmän kuin monena menneenä vuotena yhteensä niin en tunnu saavan siitä kyllikseni.
Ollaan pistetty meidän neitikin luistimille muutaman kerran. Tänään tyttö pääsi jo hienosti eteenpäin ihan ilman tukea. Ja hän HALUAA luistelemaan. Se on se mihin olen pyrkinyt tänä talvena. kaikki muu on plussaa. Nyt kuitenkin näyttää että ehkä ensi talvena voidaan jopa harjoitella vähän oikean tekniikan hakemista. Sen verran hyvin tyttö pysyy pystyssä.
Seuraavaksi on ollut harkinnassa kokeilla miten neiti hallitsisi sukset. Minulle ne ovat isompi mörkö kuin luistimet, joita taas mieheni kaihtaa. Toisaalta olen hiihdättänyt lapsia töissä ja homma on minulle tutta. Laskettelemaan en kuitenkaan suostu kuin kirveellä uhaten ja silloinkin lupaan tulla pyllymaassa rinteen alas. Mies haaveilee että veisi tytön laskettelemaan ensi talvena. Siitä vaan, kunhan minun ei tarvitse.

Sen verran eläinkuulumisia että meillä toinen koirista etsii nyt itselleen uutta kotia. Eddie ei ole sopeutunut kahdessa vuodessa lapsen tuloon. on raukka melkein jatkuvasti kuin viritetty jousi. Haikeaa luopua eläimestä jonka kanssa on yhteistä taivalta takana jo kymmenisen vuotta, mutta luulen että se on kaikille parempi. Kun vain löytyisi hyvä koti. Vanha  ja lapsia ja muita koiria kaihtava koira ei ole niitä helpoimmin sijoitettavia.

Eddie

Pippin

Suurisuo 12.6.2016

Joku on kaivertanut englanninkieliset opasteet pitkospuiden risteykseen.

Rahkasammalen upeat värit ei oikein pääse kuvassa esille.

Outoja sieniä

Lisää kuvateksti

Kävelylle

Maanantain seurantakuva

Paljon on taas vilissyt päässä aiheita joista olisi voinut jotain tänne näpytellä tai laittaa vaikka vain sääpäivityksiä, mutta eipäs ole tullut tehtyä.
Esimerkiksi se myrsky jonka piti olla valtava ja kaataa puita, mutta joka komeasta tuulesta huolimatta jäi aika kesyksi tai reissu Kymenlaaksoon ja sen hiljaisuuteen. Paikkaan jossa autojen ääni tai ilmastoinnin humina (tietokoneista puhumattakaan) ei häiritse. Sauna, vihdat, kalastus jne. Tuolla reissulle en ottanut kameraa mukaan. Paljon olisi ollut kovattavaa, mutta oikeasti kameran läpi katsottuna ei ehdi kokea kaikkea. Tulee liian kiire tallentaa muistot kuviksi muistojen sijaan.
Huomaa että minulla on taas vähän kameran vieroksumiskausi. Kuitenkin jos lähtee liikkeelle ihan sillä ajatuksella että mennään kuvausreissulle niin tilanne on ihan eri. Kuten vaikkapa viikonloppuinen Suurisuon reissu, josta taidan laittaa ihan erillisen kuvapostauksen. kuvia nimittäin kertyi aika paljon.

Tuulen kuvaaminen on minulle usein haaste, mutta saipas pari ihan onnistunutta otosta,
joissa on muutakin kuin taipuvat puunlatvat.

Nyt ajattelin kuitenkin kirjoitella ihan tästä päivästä ja Ylen uudesta sarjasta Metsien kätkemä.
Eilen katselin parin jakson verran sarjaa Areenasta (missä se on katseltavissa kokonaisuudessaan vielä aika monen vuoden ajan). Tänään aamusta katselin vielä jakson ja mietin miten taas olen luisunut tähän etytä istun päivästä useamman tunnin koneen ääressä. Jotenkin se aina hivuttautuu pikkuhiljaa siihen suuntaan. Tietokone on melkein kuin jonkinlainen magneetti joka vetää puoleensa kun on kotona eikä ole juuri sillä hetkellä jotain akuuttia tehtävää. Tuon sarjan innoittamana päätin nyt taas repäistä itseni koneelta ja lähteä koirien kanssa kävelemään.
Alkumatkasta pohdin sitä miksi se lähteminen onkin nykyään taas niin vaikeaa. Päädyin siihen että tietokone ja sosiaalinen media vaan vetää minua taas liikaa puoleensa. Jos lähden niin tulee jonkunlainan huoli siitä että nyt jään jostain paitsi tai joku yrittää tavoittaa minua juuri nyt netin kautta. Ihan tyhmä ajatus. Jos joku tahtoo minut tavoittaa niin kännykällä saa kiinni ja mikä asia voisi olla niin akuutti että se vaatisi reagointia heti ja jota ei älyttäisi hoitaa puhelimitse? En näin äkkiseltään keksi sellaista.

Juhannusruusu täydessä kukassa.

Heti ulos astuessa tuoksut iskivät vahvoina. Naapurin sireeni, oma juhannusruusu ja varmaan iso kirjo kaikenlaisia muitakin kukkia. Vadelma ja raparperi kukkivat ja molemmat houkuttelevat paljon kimalaisia. Pölyttäjien määrä on tällä hetkellä aika huima. Joka paikassa pörrää ja surisee. Tuuli tuoksui kostealta ja raikkaalta vaikka ilma oli lämmin ja lähdin ihan tippo päällä liikenteeseen.
Myöhemmin kävellessä tuli kuivan kangasmetsän tuoksu, kuuma asfalttikin hohkaa jonkinlaista tuoksua ja hiekkatie myös. Lammen rannalla oli oma kostea ja raikas tuoksu ja kuumalla peltoaukealla omansa. Kesäisin pitää liikkua kaikki aistit avoinna tai jää paljon kokematta.

Minulla on tapana usein kävellä katse maahan luotuna ja katsoa mihin astun. Nyt ajattelin ihan tietoisesti kokeilla vähän toisenlaista lähestymistapaa. Asahista olen oppinut ns. maastovalppauden. Eli että katse on suunnattuna kauas, mutta tietoisesti avaa koko näkökentän ja katsoo laajaa maisemaa ykdellä kertaa. Näkee mitä silmänurkassa tapahtuu ja myös ylös ja alas (kuten nyt huomasin). Metsäisellä polulla missä oli vähän juuria ja maastonmuotoja nostin katseeni maasta ja luotin siihen että kun katson polkua pidemmälle ja voin näin nähdä isommat esteet ja möykyt ja luoten paljasjalkakenkien tuomaan tuntumaan pystyn kävelemään ilman että tuijotan jatkuvasti varpaitani. Ja kyllä se vaan onnistui. Kerran varvas nappasi jostain risusta vähän kiinni, mutta muuten ei tuottanut vaikeuksia.
Se minkä huomasin oli että noin kulkiessa näkee paljon enemmän, mutta samaan aikaan paljon vähemmän. Maisemasta näkee kokonaiskuvan, mutta yksityiskohdat, kuten lahoavan oksan muodot, kivien väri ja rakenne, muurahaiset ja kävyt sekä pienet kukkaset jäävät täysin huomiotta. En varmaan tule koskaan täysin oppimaan siihen etten luonnostani laskisi katsetta maahan, mutta aion kyllä jatkossakin sillointällöin harrastaa tietoista kauemmas katsomista.

Kesken metkan meidät yllätti iso jänis. Se joikki hiljakseen tietä pitkin vastaan eikä ilmeisesti heti huomannut meitä. Koiratkaan eivät pitkään aikaan huomanneet jänistä. Lopulta se pysähtyi tielle ja jäi nuuskimaan meidän suunnalta puhaltavaa tuulta, mutta tuli silti vielä vähän lähemmäksi. Juttelinkin sille että ollaan tulossa siihen suuntaan ja kohta kun koirat huomaavat sinut niin tulee meteli. Jänis istuskeli hetken ja lähti sitten rauhallisesti loikkimaan tietä pitkin takaisin siihen suuntaan mistä tulikin. Vasta tässä vaiheessa koirat huomasivat ja alkoivat elämöidä.

Varustuksesta sen verran että en ole vielä aikaisemmin kokeillut noita feelmaxejani tai merinosukkia ihan näin lämpimässä säässä ja täytyy todeta että yllättäen ei ahdistanut jalkoja ollenkaan. Voisi kuvitella että kun keikutaan kuitenkin lähellä hellelukemia olisi tuollainen umpinainen kenkä ja paksuhko sukka ehdottomasti liikaa. Olo ei kuitenkaan käynyt yhtään tukalaksi. Kyllä kenkiä riisuessa sukka oli hikinen, mutta kosteus ei tuntunut mitenkään kurjalta. Sukka siirsi sen hyvin ja tuntui jalkaa vasten kuivalta.

Kevätflunssa on yksi kevään merkki

Se viimeksi povaamani kevätflunssa iski. Minulla on myös jostain syystä taipumus väsähtää aina keväisin ihan totaalisesti. Ennen luulin sen johtuvan työstä, mutta nyt parin kotona vietetyn kevään jälkeen voin todeta että väsyn ihan yhtälailla. Hullua kun toisaalta pitäisi olla pirteä ja tarmokas kun valo lisääntyy, maa tuoksuu ja luonto muuttuu joka päivä. Mutta ei. Tai oikeastaan joo, olen pirteä ja tarmokas, mutta minulla on surkea keskittymiskyky. En jaksa tehdä mitään vähänkään enemmän ajatustyötä vaativaa.Voisin haahuilla pihalla ihmettelemässä, ommella jotain, lenkkeillä, rakentaa, mutta en jaksa istua koneella tekemässä vakavia asioita. Varsinkaan nyt kun silmät vuotavat flunssan johdosta. Mutta silti sain juuri tänään kerättyä lopulta taas energiaa kirjoittelulle ja kuvien laitolle.

Viikko sitten laitettiin parveke kuntoon, nähtiin ensimmäinen kimalainen ja ensimmäinen perhonen. Kimalaisparka meinasi heti joutua koiran kitaan.
Kukkaruukut ja penkit on laitettu kuntoon ja odotan vain että yöpakkaset loppuisivat ja saisin käydä hakemassa kukkia ja siemeniä.

Pippin pääsi yhtenä päivänä leikkimään naapurin kanssa.
Kyllä oli illalla väsynyt koira.

Narsisseja ei kuulu, mutta hain tänään jo ensimmäiset varret ruohosipulista ja bongasin tontilta valkovuokkoja kukassaan. Sinililjatkin ovat sen näköisiä että ei mene montaa päivää kun aukeavat.
Eilen satoi lunta ja tänään aurinko paistoi oikein keväisesti. Kylmä tuuli kuitenkin oli hyvä muistutus siitä että on vielä todella varhainen kevät. Jokuhan povasi että toukokuussa päästäisiin jo 20 asteen tienoille, mutta en ole ihan vakuuttunut. Mutta olisihan se hienoa :)
Viikon päästä varmaan pääsee jo ajamaan ruohoa.
Tomaateilleni ja auringonkukilleni kävi kehnosti. Yksi kaunis päivä kun ne olivat parvekkeella ulkoilemassa niin linnut olivat käyneet syömässä ne. Eli se siitä. onneksi kaveri lupasi omia ylimääräisiä tomaatintaimiaan minulle ja auringonkukat nyt tulevatkin paremmin  suoraan maahan kylvettynä. Pitää vaan muistaa suojata ne.

Ruohosipuli viikonloppuna.

Pelargoniat saivat uudet mullat. Vain yksi kuoli talven aikana.

Auton kevätpesu.

Rakentamaani pönttöön on muuttanut talitinttipariskunta.

Purin askarteluinspiraatiotani rakentamalla hyönteishotellin.
Ihan kuin lahopuuaita ja puolivillinä rehottava metsikkö ei muka riittäisi.