Kevään traileri

Pellot sulana ja sumua ilmassa.

No nythän se kevät oikein rysähti päälle. Tekee vaan mieli olla ulkona kun on niin kaunista, tuoksuu keväältä ja touhua riittäisi. Ennusteiden mukaan huominen kuitenkin palauttaa räntäsateineen minut takaisin maan pinnalle. Joka tapauksessa tänään on ollut +11C ja aurinkoista. Olen laittanut kukkapenkkejä kevätkuntoon, raivannut, haravoinut ja rakentanut lapselle todella ruman, mutta mieluisan leikkipaikan pihan perälle. Käveltyäkin on tullut viime päivinä enemmän kuin moneen kuukauteen. Tämä on varmaan nyt se kevään traileri joka näyttää mitä on tulossa, mutta vielä ei ole virallisen ensi-illan aika :)

Tässä vielä valokuvaseurantakuva kahden päivän takaa.
Tuli muuten valittua vähän huono kohde. Lehdetön puu metsään vasten on tietynlaisessa valaistuksessa aika haasteellinen kuvattava. Ja tuo kaunis sininen kompostitynnyri toimii katseenvengitsijana :P No tällä mennään kun alettiin. Pitäisi siellä ehkä jonkun ajan päästä näkyä taustalla kun valkovuokot alkaa kasvaa ja kukkia.

Joutsenista on kuultu ensimmäiset tööttäykset jo pari viikkoa sitten, mutta ensimmäiset näköhavainnot reilun viikon takaa. Nyt niitä näkee jo useita kertoja päivässä.

Käytiin viikonloppuna Janakkalan Suurisuolla. Sunnuntaina sinne vielä pääsi kun oli veden pitävät kengät, mutta paluumatkalla mies upposi jäiden läpi. Pitkospuiden päällä oli parhaimmillaan arviolta parikymmentä senttiä vettä ja pinnalla sohjoinen jää. Mutta pääsi vielä yli eikä edes oltu ainoat jotka oli liikkeellä. Nyt sinne ei varmasti ole mitään asiaa ilman sellaista kalastajien käyttämää haalaria minkä kanssa voi kahlata vaikka koskeen.
Enpä ole aikaisemmin täöhän vuodenaikaan suolla käynyt enkä oikein osannut odottaa moista vesimäärää, mutta kyllä se näin jälkeenpäin ajateltuna käy järkeen. Nyt vaan osotellaan että jäät sulaa ja vesi vähän laskee.

Suurisuon näkötornista. Vähän on puut kasvaneet eteen.

Tuosta yli vaan.

Boulder boulder

Tämän pitkäperjantain iltapäivä kääntyi aika sateiseksi, joten oli hyvä hetki käydä katsastamassa Riihimäen uusi seinäkiipeilypaikka. Olen nyt siis kiertänyt BoulderSaimaan Lappeenrannassa, Hänkin Hämeenlinnassa, Tampereen kiipeilykeskuksen (tietysti Tampereella) ja viimeisimpänä aika äskettäin avatun Rocklandsin Riihimäellä.

Niille jotka eivät tiedä niin boulderointi on seinäkiipeilyä ilman valjaita, muutaman metrin korkuisilla seinillä. Turvallisuudesta vastaa paksu patja. Laji on kehittynyt alunperin kun kalliokiipeilijöille rakennettiin sisäharjoituspaikkoja talviajaksi. Nyt siitä on kuitenkin tullut ihan oma lajinsa.

En ole millään tasolla erityisen harjaantunut seinäkiipeilijä tai boulderoija, mutta ehkä kokenut aloittelija kuitenkin. Mitään kurssia en ole käynyt enkä kiipeile säännöllisesti, mutta kuitenkin sen verran että vähän jo tiedän miten homma toimii, muistan oman kengänkokoni kun vuokraan kengät ja osaan vähän katsoa reittejä sillä silmällä että mitkä ovat oman tasoisia. Ja tietysti pitäisi vähän enemmän kokeilla myös haastavia reittejä, mutta kun ne tutut mitkä pääsee on niin palkitsevia ;) No ei vaan kyllä sekin käy tylsäksi jos vaan kiipeää aina samoja jotka tietää pääsevänsä. Sen verran olen kartuttanut kokemusta että alan nauttia haasteista vaikka olen luonteeltani sellainen että tykkäisin mennä helpolla.

Kiipeily on selkeästi minulle sopiva harrastus. Ja nimenomaan harrastus. Kilpailemaan en ikimaailmassa lähtisi, enkä todellakaan pyri sille tasolle. Kiipeily on yksilölaji. Minä en ole joukkuepelaaja. Varsinkin boulderointi, missä ei käytetä valjaita tai tarvita valmentajia on sellaista että voi edetä omaan tahtiin ihan omassa rauhassa.
Minulla on helposti jumittuva kroppa. Selkä sekä niska-hartiaseutu on usein aika pahastikin jumissa. Näihin vaivoihin kiipeily tuntuu olevan todella tehokas apu. Siinä pääsee käyttämään koko kroppaa. pelkkä käsien ja jalkojen käyttö ei riitä. Minulle boulderointi on erityisesti kehon ja mielen hoitoa.

Kiipeilemään lähtiessä kannattaa huomioida pari juttua.

• Juomapullo. Laji on yllättävän rankka ja minulle ainakin tulee jano jo parin reitin jälkeen.
• Kunnon tuhti käsirasva. Mankka (magnesiumkarbonaatti), jota käytetään ehkäisemään käsien hikoamista ja parantamaan sormien pitoa, kuivattaa käsiä. Itse suosittelen tummelia tai vastaavaa todella rasvaista rasvaa. Kevyet ja nopeasti imeytyvät käsivoiteet eivät oikein toimi.
• Vaihtovaatteet, jos aikoo kiipeilyn jälkeen mennä vielä muuallekin kuin omalla autolla suoraan kotiin. Vaikka ei hikoilisi tai vaikka ei antaisi sen haitata niin kiipeilyn jälkeen vaatteet ovat ihan mankkapölyssä ja ne on ehkä ihan kiva vaihtaa puhtaisiin.

Tässä katsaus minun käymiini kiipeilypaikkoihin. Vaikka kritisoin osaa paikoista aika rankastikin niin kaikki ovat ihan kiipeilykelpoisia ja mihin tahansa voisin mennä uudestaankin. Haluan kuitenkin antaa rehellisen mielipiteeni paikoista sen perusteella mikä oli tilanne kun viimeksi kävin niissä. Kaikissa olen käynyt vuoden sisään.

BoulderSaimaa on se missä tutustuin lajiin ja voin sanoa että se on myös minun suosikkipaikkani, joka asettaa riman aika korkealle. Tämä on se paikka johon vertaan automaattisesti kaikkia muita kiipeilykeskuksia.
Tilat ovat siistit ja valoisat, palvelu on ystävällistä ja turvallisuusasiat otetaan vakavasti. Ennen sinne menoa pitää lukea ja allekirjoittaa turvaohjeet. Tämän voi kuitenkin tehdä netissä vaikka jo edellisenä iltana. Patjat ovat ehjiä ja yltävät kunnolla seinän viereen.
Vuokrakengät säilytetään tiskin takana, mistä pyydetään oma koko. Tämä toki vähän hankaloittaa jos ei vielä tiedä tarkasti kokoaan, mutta samalla saa apua oikean koon löytämisessä. Näin kengät pysyvät myös siistinä ja niitä varmasti huolletaan.
Reittejä ja seinäpintaa on reilusti ja sieltä löytyy kaikentasoisia reittejä ja seiniä. Tämä on se paikka jossa minusta on eniten valinnanvaraa eri tasoisille kiipeilijöille.
Lämmittelyä varten on hyvin välineitä ja oma tilansa.

Hänkki on lähin kiipeilypaikkani. Sen suurimpia miinuspuolia on epäsiisteys. Pukutilat vaikuttavat nuhjuisilta ja vähän likaisen oloisilta. Korkeammalle kiivetessä huomaa että ylempänä kaikki pinnat joilla ei liikuta aktiivisesti ovat paksun pölykerroksen peitossa. Värimaailmaltaan paikka on aika synkkä, mutta toisaalta tummilla seinillä eivät potkimisen jäljet näy niin pahasti. Väritys on myös paljolti makuasia. Minä pidän enemmän valoisasta.
Palvelua ja opastusta saa jos osaa kysyä ja se on myös kohtalaisen ystävällistä, mutta jos ei kysele niin ohjeistus jää aika vähäiseksi. Mitään erityisiä turvallisuusohjeita ei kerrota eikä lappuja allekirjoiteta. Patjat ovat paikoin rikki ja kannattaa katsoa vähän mihin astuu.
Kengät säilytetään lokerikossa josta voi itse sovittaa itselleen sopivat. Parit ovat kuitenkin yleensä yhdessä ja kenkiä riittää. Lämmittelylle on reilusti tilaa ja välineitä. Lapsille on oma seinänsä joka on sopivasti erillään ettei tarvitse niin huolehtia siitä että lapset juoksisivat kiipeilijän alle. Tämä on plussaa niin vanhempien kuin muiden kiipeilijöidenkin puolelta.
Reittejä on kohtalaisen runsaasti ja seinäpintaa riittää erilaisilla kallistuksilla. Yleensä ei joudu pitkään odottelemaan vuoroaan kun valinnanvaraa reiteissä on.
Saattajille tai lepotaukoja varten on lastenseinän vieressä hyvä oleskelutila, mistä voi seurata muiden kiipeilyä.

Tampereen kiipeilykeskus on ulkoasultaan aika lähellä Hänkkiä. Värimaailma on tumma ja paikka aika nuhjuinen, mutta kumminkin puhtaamman olopinen kuin Hänkki. Kaksi suurta miinusta olivat kengät ja kulkureitit. Kenkiä säilytetään laatikoissa jotka on kokomerkitty, mutta omaa kokoa valitessani löysin ainoastaan vasemman jalan kenkiä. Kokoa pienemmillä yritin, mutta niillä ei pystynyt olemaan ja jouduin siis kiipeämään yhtä kokoa liian suurilla kengillä (kiipeilykengän on parempi olla vähän napakka kuin liian suuri).
Paikka on rakennettu todella täyteen. Seinäpinta-alaa kyllä riittää, mutta koko ajan kulkiessaan tai seisahtuessaan saa olla valppaana ettei ole kenenkään alla. Osa reiteistä on rakennettu niin että siitä on mahdollista pudota suoraan kovalle lattialle jos huono tuuri käy. Näitä on kuitenkin onneksi vain pari. Reitit painottuvat enemmän haastaviin, mutta kyllä aloittelijallekin on ihan mukavasti kiivettävää.
Erillinen harjoitustila on plussaa. Siellä ei ole reittejä, vaan seinä täynnä otteita. Siellä on hyvä harjoitella tekniikkaa ja siellä on myös enemmän tilaa pysähtyä miettimään mistä kiipeää ilman että pitää olla silmät selässä.
Tämä on kiipeilypaikoista ainut jossa on silta, jonka alapuolella on reittejä. Ei sillä että osaisin niitä kiivetä :P
Kaikista paikoista tämä on ehkä minulle epämieluisin juuri tuon ahtauden takia. Tämä on kuitenkin ainut jossa pääsee kiipeämään myös valjailla korkeampia seiniä.

Rocklands on vasta rakennettu ja varmasti kehittyy pikkuhiljaa. Tila on pieni ja seinäpinta-alaa kohtalaisen vähän, mutta paikka on siisti ja valoisa. Henkilökunta on ystävällistä ja palvelu pelaa. Olin liikkeellä aika hiljaiseen aikaan, mikä voi olla osasyy, mutta apua ja rohkaisua sai pyytämättäkin.
Kengät olivat hyllyssä järjestyksessä ja sieltä löysi helposti omansa. Kiipeilemään tullessa pöydällä oli turvallisuusohjeet, jotka piti lukea ennen kuin meni ensimmäistä kertaa seinälle.
Minusta tuntuu että suhteessa reitit olivat aika vaikeita, mutta myös ihan helppoja aloittelijareittejä oli. Lapsille oli täälläkin oma seinä, samoin kuin Hänkissä.
Vaikka reittejä oli vähän niin niitä oli monenlaisia. Oli suoraan ylös nousevia, sellaisia missä kiivetään seinän päälle sekä sivusuuntaisia reittejä. Erilaisia kallistuksiakin löytyi.
Kun juttelin henkilökunnan kanssa niin heillä on suunnitelmia paikan ja reittien kehittämiseksi ja mahdollisesti myös mahdollisuus tulevaisuudessa laajentaa tiloja. Jään mielenkiinnolla odottamaan ja seuraamaan paikan kehitystä. Ja varmasti vierailen toistekin.
Reittien vähäisyydestä huolimatta nostan Rocklandsin heti BoulderSaimaan jälkeen vahvalle kakkossijalle.

Tuolla on aika kattava katsaus kiipeilysanastoon.

Jos tiedät tai sinulla on kokemusta eri boulderointipaikoista niin jaa toki kommentissa kokemuksesi. Minä käyn mieluusti katsastamassa eri kiipeilypaikkoja jos olen liikkeellä sopivalla suunnalla oikeaan aikaan.

Kevät keikuttelee ja uusi valokuvaseuranta pyörähtää käyntiin.

Eilen oli aikamoinen päivä sään puolesta. +8C. Reipas, mutta lämmin tuuli kuljetteli lapsen leluja pitkin pihaa. Hakkasin jäätä rautalapiolla ja tuuli kuljetti lapsen muovisen hiekkalapion siihen alle. Onneksi ei mennyt ihan poikki, mutta lovi lapioon kyllä tuli.
Piha suli päivän aikana niin paljon että kaivoin iltapäivällä lapsen kolmipyörän varastosta ja käytiin pienellä kävelyllä. Lähtiessä paistoi aurinko, kävelyllä satoi vettä ja palatessa taas aurinko kurkki pilvien välistä. Tänä aamuna oli satanut lunta.
Kevät se keikkuen tulevi.

Tässä uusi valokuvaseurantakuva. Kohde on vaihtunut peltomaisemasta kotipihaan. Meidän pihavaahtera on pääosassa, mutta myös omenapuun oksat pääsevät varmasti moneen kuvaan ja taustalla näkyy kotimetsikkö.

Toteutan valokuvaseuraantaa nyt rennommalla otteella ja otan VÄHINTÄÄN yhden kuvan viikossa. Kuvauspäivä on su-ma, mutta saatan ottaa enemmänkin kuvia jos kevät etenee hurinalla ja tulee oltua kameran kanssa ulkona.

17.3.2016

Kävely 1 (kengät)

Plussaa 6,5C, aurinko paistaa ja lumet sulavat ihan silmissä. Linnut laulavat ja varis kantoi jo isoa risua nokassaan. Ilmeisesti pesän tekopuuhat mielessä. Minäkin sain linnunpöntöt puuhun viikonvaihteessa.

Viimeksi otinkin kävelemistä vähän puheeksi, mutta nyt omistan sille ihan oman postauksensa. Tai oikeastaan kaksi. Tarkoitukseni oli ensin kirjoittaa yleisesti kävelystä ja sivuta vähän kenkiä sekä askelmittaria, mutta kengistä tulikin niin paljon asiaa että kirjoitan askelmittarista myöhemmin erikseen.


Kävely on minulle omin liikunnan muoto. Olen todella huono pyöräilemään, ala-asteella tapettiin hiihtointo, en ole joukkupelaaja tai salilla rehkijä. Kävellessä ehtii katsella, kuunnella ja haistella ympäristöään ihan eritavalla (hyvässä ja pahassa).
Maalla asumisen hyvä puoli on se että ympäristö on kaunis ja siellä on kiva liikkua. Vapaata lääniä on viljelyajan ulkopuolella enemmän kuin riittävästi. Huonona puolena on se että jos täältä tahtoo päästä asioille on kyllä melkein oltava se oma auto. Täältä keskustaan on ihan inhimillinen kävelymatka, mutta jos pitäisi vielä jaksaa kävellä takaisinkin niin aika ja kunto kyllä loppuuvat kesken. Minulla on kuitenkin tavoitteena tämän vuoden aikana kävellä keskustaan asti. Ehkä mies voi hakea sieltä sitten autolla ;) Katsotaan miten käy.
Minä uskallan väittää että kaupungissa asuvilla kertyy yleisesti enemmän asekelia kuin minulla. Ja että jos asuisin kaupungissa niin minunkin askelmääräni olisivat suurempia. Välimatkat ovat sen verran lyhyitä että kävely on ihan varteenotettava vaihtoehto siirryttäessä paikasta toiseen. Autolla kulkeminen on ruuhkien ja risteyksien verkossa ja parkkipaikkapulassa sen verran työlästä että kävely varmasti houkuttelee aina sään sitä suosiessa.

Olen viikon aikana tehnyt useampia tunnin lenkkejä ja todella nopeasti kroppa on taas tottunut kulkemiseen. Lapsi selässä tuo 10 kiloa lisäpainoa ja estää turhan hötkyilyn. Ja hyvä niin. Jos kävelen ilman lisäpainoa jaksan kaahottaa paljon pidemmälle, mutta tytön kanssa väsähdän todella nopeasti ellen ota rauhallisesti. Rauhallisella tahdiolla ehtii ajatella paremmin ja nähdä enemmän. Juuri asioiden huomaaminen on yksi suuri syy miksi kävely voittaa kaikki nopeammat liikkumistavat.
Yksi todella tärkeä tekijä kävelymukavuudessa on kengät. En puhu nyt tutkimuksista, vaikka niistä olenkin tietoa imenyt, vaan ihan omasta kokemuksesta. Joku muu voi kokea nämä jutut toisin.
Minulla on ollut tällä viikolla käytössä kolmet eri kengät. Numeroa liian suuret kuomakopiot, omaan jalkaan sopivat jäykät vaelluskengät ja ne minulle rakkaimmat, Feelmaxit.

Kuoma-tyyppiset kengät ovat aina olleet suuri suosikkini talvikengissä. Pitkä varsi ja lämmin kenkä tekevät lumessa möyrimisestä ja kahlaamisesta helppoa ja mukavaa. Niillä tarkenee myös seistä töissä pihalla lapsia valvomassa. Kenkä sujahtaa nopeasti jalkaan ja sen saa helposti potkaistua pois. Niiden vika on kuitenkin se että ne lonksuvat jaloissa. Ainakin jos koko ei ole juuri oikea. Olen oikein asiakseni seurannut ja jos kenkäni on liian suuri niin kipristän varpailla pitääkseni kengän jalassa. Se rasittaa jalkaa ja tekee kävelystä aika epämiellyttävää. Toinen iso juttu on se että vähänkään pidemmän matkan kävelyssä löysä kenkä hankaa ja se kuluttaa sukkaa sekä jalkaa. Rakkoja en ole saanut enkä usko noilla kengillä saavanikaan, mutta hankauksesta jää kyllä tunne kantapäähän. Näille kengille on se oma paikkansa lapsen kanssa peuhatessa ja päiväkodin pihalla seistessä, mutta kävelykengiksi niistä ei oikein ole.

Tällainen kaveri yllätti lentämällä ihan pään yli kun oltiin koko perhe kävelyllä viikonloppuna.

Vaelluskengät ovat yhden villasukan kanssa tai jopa ilman ihan riittävän lämpöiset talvikävelyyn. Ne pitävät vettä ja ne saa sidottua hyvin jalkaan. Tykkään niistäkin, mutta niiden kanssa joudun kiinnittämään paljon huomiota kävelytekniikkaan. Olen huomannut että kävely on paljon miellyttävämpää kun muistaa rentouttaa varpaat eikä jysäytä kantapäätä maahan. Varmaan liian suurien kenkien takia minulla on todellakin paha tapa kipristää varpaita. Joudun usein ihan tietoisesti rentouttamaan niitä kesken kävelyn. Vaelluskengillä isompi ongelma on kuitenkin tuo kantapään iskeminen ja jalan painopiste astuessa. Jäykkä pohja saa minut helposti iskemään jalan maahan suuremmalla voimalla ja kävelemään paino enemmän jalan ulkosyrjällä.
Kun olin kävelyllä vaelluskengät jalassa olin ihan ihmeissäni miten jalat väsyivät jo ennen puoltaväliä, mutta kun rupesin kiinnittämään huomiota siihen miten astun muuttui kävely huomattavasti kevyemmäksi. Jalkaa ei tarvitse jäykälläkään kengällä hakata maata vasten. Ei se varmasti ole terveellistäkään. Näilläkin kengillä voi kävellä niin että paino siirtyy askeleen aikana kantapäältä kohti ukkovarvasta. Sillä tyylillä kävelystä tulee miellyttävää ja jaksan kävellä paljon pidempiä matkoja.
Vaikka kenkä ohjaa tietyn tyyppiseen kävelyyn niin minusta jäykkäkään kenkä ei estä kävelemästä myös hyvin. Vaikka ilman kenkää/taipuisalla kengällä varmasti kävelisi paremmin. Olen aika fanaattinen paljasjalkaisuuden kannattaja.

Hattu päähän!

Feelmaxin paljasjalkakengätkin ovat olleet jo käytössä. Ne eivät ole talvikengät, mutta kun vaihtaa merinosukan paksuun villasukkaan eikä jää seisoskelemaan niin niilläkin tarkenee lumessa. Ainakin nyt kun lämpötila on liikkunut nollassa ja siitä ylöspäin. Suurin vika näissä on tällä kelillä liukkaus. Tänään oli kylätie jo sula ja Feelmaxit olivat juuri oikea ratkaisu, mutta kotitie oli vielä jäinen. Kannankin mukanani liukuesteitä jos näillä keleillä valitsen paljasjalkakengät. Tuossa yhdistelmässä huono puoli on se että kenkä taipuu nastan mukaan ja nastat tuntee koko ajan jalan alla. Niillä ei oikein olekaan hyvä kävellä kovalla alustalla. Jäisellä ja sohjoisella lumella ne ovat suuri apu ja minua ei lyhytaikaisessa käytössä haittaa nastan tuntu. Mieluummin nastat kuin se että lennän takamukselleni. Ja mieluummin Feelmaxit jos on vara kengissä valita. Kesän paljasjalkaisuutta odotellessa.
Säät suosivat nyt ulkoilua ja ainakin täällä päin tiet alkavat olla ihan mukavassa kävelykunnossa. Siispä tossua toisen eteen ;)

Herätys talviunesta

Lämpötila on keikkunut jo pitkään nollan tuntumassa, mutta nyt keittiön mittari näyttää yli viittä plusastetta. Välillä on saatu aurinkoa, väliin räntää tai lunta ja pilvisiäkin päiviä on mahtunut joukkoon. Aamulla oli sumua, mutta nyt aurinko paistaa ohuen pilviverhon läpi.

Olen viime päivinä sunnannut energiaani kävelyn lisäämiseen. Olen oikein panostanut siihen että kartutan taas askelia mittariin. Syksyllä otin mittarin pois kun luvut olivat niin masentavia. No niinhän asiat ratkaistaan että lakaistaa ongelma piiloon eikä tehdä niille mitään. Mutta nyt taas tehdään. Kai se oli jonkinlainen talvihorros. Aika surkeita lukemia on mittariin nytkin kertynyt, mutta koko ajan lisääntyvässä määrin kuitenkin.

Viime torstaina oli se ratkaiseva päivä kun päätin että saa riittää nököttäminen. Kaivoin lumikengät kaapista ja jäin arpomaan otanko tytön mukaan pulkassa vai kantorepussa. Pulkka olisi vähemmän raskas kun sen kiinnittää koirien talutusvyöhön, mutta päädyin reppuun, koska halusin päästä kulkemaan myös ojien yli ja metsään.
Olihan sekin yhdenlainen miniseikkailu. Ensinnäkin lumikengät olivat melko turhat kun pellossa sänki pisti läpi hangen. Tunsin itseni aika tyhmäksi kenkineni, mutta kun nyt kerran oli lähdetty niin sitten mentiin. Metsän puolella lunta oli vielä vähemmän. Oli ihana huomata miten metsän sisälle päästyä äänimaailma muuttui. Pellolle kantoi autojen hurina ja kaikenlainen ihmisten aiheuttama taustahäly. Metsän sisältä näki kyllä miten autot menivät tiellä, mutta niiden ääni oli tuskin kuuluva. Hukkui tuulen ääniin lähes täysin. Autojen sijasta kuului lintujen sirpatusta ja oksilta putoilevan lumen humpsahduksia ja kahahduksia. Haahuilin siellä kuuntelemassa hiljaisuutta ja nuuskimassa ja silittelemässä puita. Puun pinta on aina ollut minulle jotenkin rauhoittava koskettaa. Lapsena jo tykkäsin kosketella kaarnaa. Aistien herättelyä ja mielen hoitoa yhdessä paketissa.
Paluureittiä valitessa piti tietysti mennä vaikeimman kautta. Metsän laidassa oli aika iso oja jonka yli minun oli itseppäisenä pakko päästä. Tietysti, koska vaihtoehtona olisi ollut kiertää pidempi tie sillan kautta, ja palata omia jälkiään kotiin tai ylittää toinen yhtä syvä, mutta vähän leveämpi oja. Paikoittain oja oli sula, mutta löysin kohdan missä se oli vähän kapeampi, yli jäätynyt ja siinä oli jotain puskaa. Puskia lumikengän alle taivuttamalla ja hyvin varovaisin askelin pääsin kuivana ojan yli. Lapsi nauraa räkätti selässä. Noiden kenkien ja selkäkyytiläisen kanssa jyrkkää penkkaa ylös kapuaminen oli myös ihan mielenkiintoinen operaatio. Tuli vähän sauvoja ikävä ja lapsella oli entistä hauskempaa kun ähisin ja puhisin kaikkia neljää raajaani käyttäen ja lumikengät lipsuen hitaasti, mutta melko varmasti ylöspäin.
Joka tapauksessa hikisenä ja ihan naattina lumikengät kainalossa tienviertä kotiin päin taapertaessa oli aika voittajatunnelmat. Sitä ei aina laiskuudessaan muista miten hyvä olo tulee kun haastaa kroppansa.

Tuon reissun jälkeen olen taas kävellyt joka päivä, paitsi tänään. Vielähän tässä on aikaa lähteä. Tosin pukeutuminen noihin lämpötiloihin voi olla jo vähän haastavaa. Minulle tuottaa aina hankaluuksia nämä vuodenaikojen vaihdokset. Esillä on tällä hetkellä vaan talvitamineita ja ne myös pitävät parhaiten vettä ja kosteutta. Niissä tulee kuitenkin ihan varmasti auttamattomasti hiki. Mutta toisaalta lumi hohkaa kylmää. Kuomakopiotkin pitää varmaan vaihtaa vaelluskenkiin, jotka pitävät vettä ja ehkä toppatakin vaihtaminen sarkatakkiin olisi hyvä idea.
Odotan jo todella malttamattomana sitä kun saan ottaa käyttöön paljasjalkakenkäni. Kaipaan sitä keveyttä ja vapautta jonka niiden avulla saa kävelyyn. Oikeastaan voisin iltapäivällä ottaakin ne testikäyttöön. Katsoa miten ne villasukan kanssa menevät lumessa jos pysyy liikkeessä. Voivat kyllä olla auttamattoman liukkaat, mutta eihän sitä tiedä jos ei kokeile. Mitkään talvikengät nuo eivät kyllä ole, mutta sittenpähän tietää.

Talvi kauneimmillaan, mutta kevättä jo ilmassa.

Helmikuun loppu ja maaliskuun alku ovat olleet nyt sitä mitä kevättalvelta odotan. Kauniita päiviä, pikkupakkasta joka auringossa on varmasti plussan puolella, kevyitä tuulia ja silmiä kirvelevää kirkkautta hangen toistaessa auringon valoa. Kun sopivana päivänä oikeaan aikaan on liikenteessä niin tuntee jo tuulessa keväisen tuoksun. En osaa eritellä mikä siinä tuoksuu, mutta on helppoa hengittää ja ilma on selkeästi kosteampi ja jotenkin lempeämpi. Tosin meidän pihassa tuoksuun sekoittuu komposti, joka innostui pöyhinnästä niin että tohottaa nyt täyttä päätä. Ei toimiva komposti niin pahalta haise, mutta ei se minusta kaikista hehkeimpiäkään tuoksuja ole.
Pulkkamäki on parhaimmillaan, linnut laulavat innoissaan ja tänään talitintitkin lauloivat "titityy", yleisemmän "tityy" sijasta. Syksyn ja talven pimeydestä ei ole enää tietoakaan. Pilvisetkään päivät eivät ole synkkiä ja harmaita. Ajatukset alkavat askaroida jo keväässä, kasvimaassa, kompostissa ja kukkapenkissä. Halu elvyttää pimeimpään aikaa katkenneet kävelylenkit on voimakas ja innostuin tässä eräänä päivänä ajatuksesta hankkia ensimmäistä kertaa vuosiin polkupyörä ja ruveta kulkemaan sillä jos on keskustaan asiaa. Tätä jarruttaa kuitenkin se että pyörät ovat varsin hintavia ja aikaisemmat yritykset pyöräilystä ovat lähinnä hengenahdistus ja tuska. Ei ehkä tässä kohtaa elämää. Mutta katsotaan vaikka vuoden tai kahden päästä miltä tuntuu.

Se mihin pitäisi oikeasti saada nyt panostettua on linnunpöntöt. Otimme vanhat pöntöt alas ja heitimme suosiolla roskiin kun niiden siivoaminen on joka kerta taistelua. Pöntöt aukesivat liu'uttamalla uraa pitkin pohja pois ja joka vuosi pohja on ollut niin turvoksissa että saa käyttää aikaa, voimaa ja kärsivällisyyttä eikä silti ole takeita onnistumisesta. Lisäksi parista pöntöstä oli katto jo halki ja paikattu. Tekisi mieli rakentaa pöntöt itse, mutta en tiedä riittääkö aika ja kärsivällisyys taaperon kanssa. Siksi luultavasti päädytään kaikesta huolimatta tilaamaan pöntöt jostakin tai ostamaan valmiit.

Tässä kuussa käynnistyy/käynnistyi Miljoona linnunpönttöä -kampanja. En ole ihan perillä siitä kuka kampanjan aloitti, mutta tarkoituksena olisi lisätä pesimäpaikkoja linnuille sekä tehdä kuntakohtaista kartoitusta ripustetuista pöntöistä. Mukana kampanjassa ainakin seuraavat tahot (lainattu suoraan hankkeen sivuilta) Metsähallitus, BirdLife Suomi, WWF Suomi,Luonto-Liitto, Suomen luonnonsuojeluliitto, Suomen Latu, Suomen ympäristökeskus SYKE, Suomen Partiolaiset, Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus
Ajattelin tutustua juttuun vähän tarkemmin ja melko varmastu osallistuakin. Tiedä vaikka innostuisin mainostamaan kylälläkin asiaa.
Vaikka nykyään on kaikenmoista kampanjaa, projektia ja teemapäivää jatkuvalla syötöllä ja moni niistä tuntuu täysin turhalta niin onhan jokaisella omat kannattajansa ja on se hyvä muistutella ihmisiä asioista. Yhdessä tekeminen ja eräänlainen talkoohenki netin yli tuntuu olevan varsin suosittua nykyään.