Luontoa pitää koskettaa

Ulkoilu on jäänyt viimeaikoina häpeällisen vähälle. Olen suorastaan lörpsähtänyt liikkumisenkin suhteen. Eilen sitten tuli stoppi. Pakko päästä ulos ja saada purkaa vähän paineita. Otin koiran ja lähdin tarpomaan jäiselle pellolle juuri ennen auringon laskua.
Pelto oli hyvä kävellä. Jäinen ja kyntämätön. Koira oli flexissä ja flexi vyöllä. Koira sai juosta ja minulla oli vapaat kädet. Pelto onkin ainut oikea paikka sen kapineen käytölle.
Oli kyllä rauhoittava reissu.

Kuvat on otettu sillä reissulla sekä tänään aamulla kun lähdettiin koko perhe pellolle.

Koiran ja emännän jäljet kertovat missä ollaan liikuttu.

 Rupesin siinä kävellessäni pohtimaan sitä miten nopeasti itse vieraannun luonnosta jos en pääse kunnolla ulkoilemaan. Sitä katsoo ulos ikkunasta ja näkee miltä ympäristö näyttää tai kävellessään tietä pitkin on mukava katsella ympärilleen. Mutta minulle se ei oikeastaan vielä riitä. Haluan kokea luonnon jotenkin syvemmin.

Lapsena sitä osasi nauttia luonnosta ja monista sen tarjoamista aistikokemuksista. Pystyn vielä muistamaan miltä tuntui halata puuta, kerätä sammalta tai muussata horsman varsia "ruokaan". Muistan miten kivi raapi käsiä ja polvia, joskus kasvojakin kun yritti päästä suuren siirtolohkareen päälle. Muistan kun hihasta meni lunta sisään tai miltä tuntui halata lumiukkoa. Muistan miltä tuoksui leikkiä tuoreen tukkipinon takana (ja päällä, mutta älkää kertoko tätä äitille ;) ). Muistan miltä tuntui kaivaa paljain käsin hiekkaa. Kun pöly tunkeutui käden huokosiin ja kynnealuset olivat täynnä pikkukiviä. miten kesäpäivänä hiekka oli pinnalta kuumaa ja pölyistä, mutta vähän matkaa alaspäin se olikin viileää ja usein vähän kosteaakin.

 Minusta juuri tällaisia kokemuksia tarvitaan että kokee luonnon oikeasti. Ei siihen pääse sisälle jos kävelee vain valmista tietä pitkin. Pitää tuntea miltä epätasainen maasto ja sammal tai kallio tuntuu jalan alla (tai kengän). Pitää haistaa ympäristönsä, pitää kuulla sen äänet ja ihan erityisesti tuntea se. Liian harvoin pysähdyn enää nykyään halaamaan puuta. Se on todella rentouttavaa. Suosittelen kokeilemaan. Oma suosikkini on ehkä suuri kuusi jossa on mukavan karkea kaarna. Tuntuu hyvältä kietoa kädet suuren rungon ympärille, nojata puuhun ja tuntea viileä kaarna posken alla.
En muista milloin olisin viimeksi halannut lumiukkoa. Mutta muistan kyllä että parhaita halattavia olivat suuret ja pyöreälinjaiset ukot. Kuten vaikkapa muumin mörön muotoon tehdyt. Se tuntui jotenkin kumman elävältä.
Ihan liian harvoin minulla enää menee lunta housunkauluksesta kun lasken mäkeä tai liian harvoin tulee kieriskeltyä hangessa oikein kunnolla. Voisin melkein sanoa että niin kauan kun ei satu (ainakaan liikaa) on kaatuminen luonnossa ehkä parhaita asioita. Se ravistelee vähän irti arjesta ja siinä saa todella oikean tuntemusten ja tuoksujen ryöpyn täysin varoittamatta.

Onkohan joku nukkunut tässä?

 Sattumalta eilen lenkiltä palattuani löysin twitteristä linkin P. P. Peteliuksen kirjoittamaan tekstiin, joka sopi juuri aikaisemmin pohtiemieni asioiden kanssa niin hyvin yhteen että päätin erikseen mainita sen myös täällä oman blogini puolella. Tässä pari otetta kirjoituksesta.

Vuosien myötä luontoharrastukseni on muotoutunut kokonaisvaltaisemmaksi. Olen opetellut tietoisesti olemaan hiljaa luonnon keskellä. Sinne pitää menee niin kuin kylään, ottaa hattu nätisti kouraan ja istua oven pieleen kuten ennen vanhaan tultiin kylään. Siinä kun istuu hetken hiljaa, niin sinulle tullaankin tarjoamaan kahvia ja pullaa.

Niin totta. Luonnon luokse pitää mennä, mutta sitten luonto hoitaa kyllä loput, kunhan sille antaa vapaat kädet.

 Luonto on ainoa paikka maailmassa, jossa kukaan ei tuomitse tai arvostele vaan hyväksyy sinut sellaisena kuin olet.

Se on vähän niin kuin Suomen kansa: hiljainen ja nöyrä, joka seisoo myrskyissä ja on aina läsnä. Luonnossa voi nähdä suomalaista miestäkin, josta väitetään, ettei se osaa puhua. Ongelma ei ole puhumattomuus vaan se, ettei sitä osata kuunnella.
Vaikka minä olen kova puhumaan, osaan sentään luonnossa olla hiljaa.”

 Luonto on se paikka jonne vielä teininäkin usein pakenin maailman pahuutta. Siellä sai olla rauhassa omien ajatustensa kanssa, eikä kukaan tullut tuomitsemaan. Luonto oli minulle ystävällinen ja turvallinen paikka.

Minulle täydellinen luontokokemus tulee kaikilla aisteilla. Kun kuulee luonnon ääniä. Tai luonnollisia ääniä, kuten koiran haukkua kauempaa. Kun katselee mitä ympärillä on. Havaitsee pienetkin yksityiskohdat, kuten hauskan malliset kepit, pienet linnut tai vaikka muurahaispesät ja kävyt. Kun haistaa luonnon tuoksut ja kun tunnustelee luontoa koko kehollaan. Siitä mitä jalan alla tuntuu siihen mitä tuntee käsillään. Luontoa pitää koskettaa ja sen pitää antaa koskettaa.

Pakastaa

Kaunis pakkaspäivä. Yön aikana oli satanut vähän lunta ja jotain oehmeiltä rakeilta vaikuttavaa. Juuri sen verran valkoista maahan että maailma näyttää valoisammalta.
On se mukava saada kuivat pakkaskelit. Tosin pessimistiseen tapaani pohdin jo millainen routa mahtaa seurata siitä jo viikon tai pari on pakkasta, mutta ei juurikaan lunta. No, toisaalta mies totesikin että punkit ja niiden munat eivät selviä kun lumi ei ole suojaamassa. Ei myyrät ole syömässä omenapuun runkoja ja jäbiksillekin löytyy parempaa ruokaa. Saavat puut olla rauhassa.

Huikea kuvausreissu

Nyt oli sellainen valokuvausreissu etten edes muistanut että ei ole lunta. Muutaman kuvan kohdalla meinasi tulla pissat housuun kun katsoin mitä kameralle tallentui. Toki moni kuva on aika taiteellisen epätarkka, mutta minusta kuvan tunnelma on oikeastaan jopa tarkkuutta ja teknista onnistumista tärkeämpi. Jokainen toki muodostaa tästä asiasta oman mielipiteensä.

 Kuvia ei ole käytetty minkään kuvankäsittelyn kautta. Ne ovat juuti sellaisia millaisiksi tallentuivat kameralle.

+4c, aurinko paistaa ja piparkakkutalo peittyy valkoiseen tomusokerivaippaan.

"Paras hypätä suoraan kevääseen."

Tänään +9,5C ja vesisadetta. Joutsenia lensi pihan yli. Niidenkin muutto on kyllä todfella pahasti myöhässä.
Eilen oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Sellainen josta nauttisi täysin rinnoin jos se sijoittuisi vaikkapa loka- tai marraskuulle.

Torstaina aamusta  oli jo vähän lunta. Päivän aikana sitä satoi aika reippaasti lisää ja illalla ulkona näytti jo tältä.

Koskematon hanki pihassa.

Tehtiin tytön kanssa talven ensimmäinen lumilinna.

 Seuraavana aamuna näytti jo ihan toiselta. Illalla ei ollut jäljellä kuin pieni nökäre lunta siellä mihin oli tehty kakkuja.

Kuin muumi-animaation ensimmäisessä jaksossa,

"Paras hypätä suoraan kevääseen."

On se ihmisen niin vaikea olla tyytyväinen. Minusta tuntuu että olen oikein erityisen tyytymätön yksilö kun tunnen suorastaan fyysistä ahdistusta siitä että jouluksi tuskin tullaan saamaan lunta. Sama homma keväällä jos kesä ei tunnu lähtevän käyntiin tai lyhyen helejakson jälkeen tipahtaakin lämpötila lähemmäs kymmentä plusastetta.

Täysin turha syy ahdistua ja tuntea tuskaa, mutta silti yritän vältellä katsomastakaan ulos.

Tule jo talvi

Ulkona on ohut kerros lunta ja koko ajan sataa lisää. Sen odotetaan kuitenkin sulavan illan aikana pois. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) blogin on nyt aika vaihtaa taas talvisempaan ulkoasuun.

Vähäisestäkin lumesta on otettava ilo irti. Sammaleinen rinnepiha ei tarvitse kovin paksua lumikerrosta kun siinä saa jo pulkalla aika hyvät vauhdit. Pieni kannustaja istuu pulkasta hihkumassa kun muuli kiskoo pulkkaa jyrkkää rinnettä ylös uutta laskua varten. Kyllä siinä hiki tulee. Koiratkin purkavat energiaa juoksemalla pulkan rinnalla, edessä ja takana. Koko perheen yhteinen harrastus siis ;)

Loppuun vielä hiukan tunnelmiani tästä säätilasta tunnetun joulaulun sanoin.

Vain valkeata joulua mielessäin ootan minä ain, sillä hangen hohteessa vain joulurauhan tunnen rinnassain

Valokuvaseuranta 21.11.-14.12.2015

Ihan näin pitkiä välejä ei ollut tarkoitus seurantakuvien laitolle jäädä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan :)

Joudun pian pohtimaan uuden kuvauskohteen näille kuville, kun parvekkeelle ei joulun aikaan pääse kuvaamaan. Kuusi tukkii oviaukon. Tai sitten pitää ihan jalkautua kameran kanssa kunnolla ulos seurantakuvia näpsimään (onpas hurja vaiva...).

Kevääksi olen vähän suunnitellut että ottaisin seurattavakseni jonkun yhden tietyn lehtipuun. Mutta ehkä pidän välissä vähän taukoa seurannasta. Kunhan saadaan lumi maahan. Pelkkää valkoista maisemaa on ehkä vähän tylsä kuvata, vaikka toki säät vaihtuvat ja maisema varmasti on kaunis.

21.11.

24.11.

25.11.

1.12.

2.12.

7.12.

14.12.

Päivän piristys

Aamulla odotti iloinen yllätys kun maassa oli ohut lumiharso. Lämpömittari näytti nollaan kun lähdettiin taapertamaan puuhakerhoon.
Kesken kerhon huomasin miten ikkunan takana tipahteli koko ajan kiihtyvään tahtiin lumihiutaleita. Nyt mittari näyttää paria pakkasastetta ja taivas on kirkas ja kaunis. Jonkun verran tuulee ja minä herkkäkorvana kaipailin jo korvaläppiäni.
Maassa on juuri sen verran lunta että se tuo valoa ja tekee maisemasta kauniin ja vähän hempeän.

Koirillakin on ihan eri tavalla virtaa heti kun lumi on maassa. Nuo kaksi vanhusta painattivat peräkanaa ympäri pihaa kuin pahaiset pennut <3

Tulkut pelastautuivat puuhun kun koirat tulivat pihalle riehumaan.

Petollinen ajokeli

Ajelin tänään ihan rauhassa Hausjärvetietä tien 54 suuntaan. Auton mittari näytti +3C ja oli kaunista. Kello oli jotain yhdeksän jälkeen. Tien pinta oli kostea, mutta ajokeli hyvä.
Yhdentoista jälkeen olin tulossa takaisin. Mittari näytti +2C kun Hikiän kohdalla yllättäen auto vippasi. Ei pahasti, mutta tarpeeksi että meinasin saada sätkyn. Luulin ensin että rengas lähtee tms, mutta tie olikin jäässä! Tuon parin tunnin aikana tien pinta oli sen verran viilentynyt että aamuinen kosteus oli jäätynyt asfaltille ja tie oli todella liukas. Ajokeli näytti samalta kuin aamulla, mutta tarkemmalla silmäyksellä tienpientareen ruohotkin olivat kuurassa. Kannattaa siis varoa. Kyllä jokaisen vastaantulijan kohdalla meinasi mennä sydän kurkkuun kun väki ajeli, samoin kuin minä alkumatkasta, kuin tie olisi ollut vain vähän märkä.

Puske pois pilvet auringon edestä

Puhalla tuulen pakana, puhalla
Puske pois pilvet auringon edestä.
(Anime-muumisarjan noita)

Tänään oli tämän syksyn kovimmat tuulet (sanon syksy, koska minusta talvi ei ole vielä alkanut kun luntakaan ei ole ja lämpötila huitelee alimmillaan 5 plusasteen tienoilla).  Lapsen päivän havainnnot ja ihmetyksen aiheet olivat heiluvat puut ja liikkuvat pilvet. Niissä riitti ihmettelemistä.
Yleensä inhoan tuulta, mutta tänään jotenkin oikein nautin säästä. kai se kun oli pitkästä aikaa kirjasta ja kaunista. Aurinko pääsi paistelemaan aina välillä pilven raosta. Mikä tärkeintä tänään oli kuivaa!