Ylen Areenasta on katsottavissa dokumenttisarja nimeltään Tunne sää. Katseluaikaa on noin kuukauden verran. Ajattelin katsella sarjan läpi ja naputella jokaisesta jaksosta vähän omia ajatuksia.
Kuudennessa jaksossa on aiheena myrsky.
Minä pidän ukkosista. Kaksi mennyttä kesää ovat molemmat olleet niiden suhteen pettymys. Pari kertaa on kuulunut muutama jyrähdys aika läheltä, mutta minä haluaisin nähdä pidempään jatkuvaa kunnollista salamointia. Se on upeaa katsottavaa.
Lapsena ukkonen kumminkin vähän pelotti. Muistan että se oli samaan aikaan positiivisen jännittävää ja hurjan pelottavaa. Varsinkin öisin inhosin ukkosta. Oli kurjaa maata sängyssä ja yrittää nukahtaa kun ulkona salamoi ja jyrisi. Tuntuu että silloin ukkosti aika usein. Monta kertaa kesässä olisi ollut kunnon ukkosia. Mutta ehkä muisti vaan tekee temput. Sen muistan että aina jos päivällä tuli ukonilma niin hain lautasellisen kuivia kauraryynejä ja napostelin niitä. Se oli jotenkin rauhoittavaa. Istuin ikkunan ääressä katselemassa kun ukkonen jylläsi.
Pahinta myrskyissä on minusta tuuli. Ensimmäinen kova tuuli jonka muistan (en tiedä oliko myrskylukemisdsa, mutta minulle se oli myrsky) sattui kun olin isovanhempien luona kesälomalla. Sähköt meni. Käytiin veljen kanssa etsimässä vaariani että hän tulisi sisälle (ehkä syömään tai kahville) ja kun tultiin takaisin ja nousin talon korkeita ulkoportaita niin tuuli lennätti terassilla olleen maton ja maton päällä olleen koirankupin suoraan minua päin. Putosin portaat alas selkä edellä. En muista että minuun olisi sattunut, mutta pelästyin kyllä ja muistan että siitä asti olen inhonnut ja vähän pelännytkin kovia tuulia. En tunne saaneeni mitään traumoja enkä tunne ahdistusta muistellessani tapausta, mutta yhdistän inhoni koviin tuuliin juuri tuohon tapaukseen.
Toinen jonka muistan oli laivamatka kun olin aika pieni. Ulkona tuuli kovasti lä lähdimme käymään kannella. Minusta tuntui että tuuli painoi minua kumoon, mutta minua käskettiin kiivetä metallirtappusia ylemmälle kannelle. Se oli todella pelottavaa.
Kova tuulikin voi silti olla komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Minua kumminkin aina pelottaa että tuuli katkoo puita. Muutama vuosi takaperin oli tapaninpäivänä kova tuuli kun oltiin lähdössä aamulla vanhempieni luo. Muistan kun lähtötohinat keskeytti hirveä rämähdys. Muistan vielä sanoneeni että "nyt meni antenni". Ulkona selvisi että talon lähellä olleen kaksihaaraisen männyn toinen haara oli katkennut ja pudonnut katon nurkalle. Onneksi se rikkoi vain rännin. Myöhemmin samana päivänä oli toinen paksumpi haara kaatunut, mutta se ei osunut taloon.
Vielä viiminen tuulikokemukseni oli aika hullu ja vaarallinen. Muistan että tuuli aika kovasti ja kun sain lapsen päiväunille kävin vähän kiertämässä pihalla katsastamassa mahdollisia tuhoja. Tuuli oli levitellyt irotnaisen kattopeltipinon pitkin pihaa. Minä kasasin peltejä takaisin kasaan kun tuli tuulenpuuska. Olin juuri kumartunut nostamaan yhtä peltiä maasta kun takaani kuului kolahdus. Käännyin ja huomasin että juuri pinoon viemäni pelti oli lähtenyt tuuleen ja osunut parin metrin päässä takanani pöllyyn ja uponnut siihen arviolta sentin syvyyteen. Katsoin peltiä hetken, päätin että se riitti siltä erää, jätin pellit oman onnensa nojaan ja painuin sisälle. Muistan miettineeni miten syälle pelti olisi uponnut jos se olisi osunut esimerkiksi minua jalkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti