Virtuaalisukellus elämään metsässä

Nyt tulin ihan vaan hehkuttamaan erästä toista blogia. Aleksi Kallioja oli minulle ihan uusi tuttavuus kun jotain kautta (luultavasti Facebookin) törmäsin hänen blogiinsa. Olen lopulta todella laiska seuraamaan blogeja. Lähiömutsia seuraan aktiivisesti ja muita aika pitkälti vain satunnaisesti. Aleksin Blogi kuitenkin tempaisi heti mukaansa. Blogi on minusta jotenkin sekava käyttää, mutta sisältö tempaa mukaansa.
Ensimmäinen päivitys alkaa näin

Tasan vuosi sitten jännitin tulevaa päivää enemmän kuin mitään mitä olin aiemmin elämässäni kohdannut. Olin suuren seikkailun kynnyksellä valmiina kohtaamaan itseni ja haasteet jotka odottivat Nuuksion siimeksessä. Tavoitteenani oli lähteä tutkimaan kuinka tapani nähdä ja kokea ympäröivää mailmaa muuttuu kun kaikki tuttu ja turvallinen riistetään ja oma mieli viedään kohti sietokykynsä äärirajoja. Vietin kuukauden metsässä asuen vain välttämättömimmät  tarvikkeet mukanani.  Vailla yhteyksiä ulkomaailmaan, ilman juoksevaa vettä, niukalla ravinnolla ja vain varusteilla jotka mukanani jaksoin kantaa.

Siinäpä tuon blogin idea. Upeita kuvauksia metsän tunnelmista, luontohavaintoja, kauniita kuvia, kuvausta ihmisen luonteesta ja yksinäisyydestä sekä ihan vaan tajunnan virtaa. Välillä aika synkkääkin, mutta omalla tavallaan upeaa.

Toisaalta kadehdin hurjasti tällaista hanketta, mutta toisaalta tiedän että minusta ei saman tasoiseen eräilyyn olisi. Tämä kuitenkin sytyttää kipinän ulkona yöpymiselle ja retkeilylle. Vaikka sitten vaan sinne omalle laavulle.
Nyt haaveilen siitä että joskus vuoden-parin päästä todella tehtäisiin perheenä yöretki jonnekin. Vanhempi lapsi on silloin tarpeeksi iso että voidaan hyvin kävellä jo vähän matkaa ja nuorempi tarpeeksi pieni (ainakin ensi kesänä) että hänet jaksaisi vielä kantaa sen pari kilometriä jonnekin sopivalle laavulle tai nuotiopaikalle.
Muistan itse vieläkin miten äitini kanssa retkeiltiin ihan talon vieressä metsässä. Etsittiin sopiva "tasainen" telttapaikka ja aamulla huomattiin että teltta oli kauniisti valunut jalkopäämme suuntaan jonkun matkaa. Se oli kiva yöretki ja haluan ehdottomasti tarjota omille lapsilleni samanlaisia kokemuksia ja ainakin kylvää siemenen josta toivon joskus kasvavan innon luontoon, uskalluksen liikkua siellä ja ymmärryksen erilaisista luonnon ilmiöistä. Ja etenkin suvaitsevaisuutta luontoa kohtaan. On hyttysiä ja öttiäisiä ja ne ovat kiusallisia, mutta ne kuuluvat asiaan, susia ja karhuja liikkuu metsissä, mutta ne pelkäävät enemmän meitä kuin me niitä ja ainakaan mitään yleistä vainoa ne eivät ansaitse vaikka toisaalta kuvittelen ymmärtäväni myös tuon pelon ja vihan näitä eläimiä kohtaan. Silti nekin ansaitsevat tilaa elää. Haluaisin myös että lapseni oppisivat minua paremmin näkemään kaikkien säiden ja vuodenaikojen kauneuden ja mahdollisuudet. On tässä tavoitetta kerrakseen. Ja silti lapset lopulta itse päättävät kuinka haluavat asennoitua asioihin.