Ulkoilu on jäänyt viimeaikoina häpeällisen vähälle. Olen suorastaan lörpsähtänyt liikkumisenkin suhteen. Eilen sitten tuli stoppi. Pakko päästä ulos ja saada purkaa vähän paineita. Otin koiran ja lähdin tarpomaan jäiselle pellolle juuri ennen auringon laskua.
Pelto oli hyvä kävellä. Jäinen ja kyntämätön. Koira oli flexissä ja flexi vyöllä. Koira sai juosta ja minulla oli vapaat kädet. Pelto onkin ainut oikea paikka sen kapineen käytölle.
Oli kyllä rauhoittava reissu.
Kuvat on otettu sillä reissulla sekä tänään aamulla kun lähdettiin koko perhe pellolle.
 |
| Koiran ja emännän jäljet kertovat missä ollaan liikuttu. |
Rupesin siinä kävellessäni pohtimaan sitä miten nopeasti itse vieraannun luonnosta jos en pääse kunnolla ulkoilemaan. Sitä katsoo ulos ikkunasta ja näkee miltä ympäristö näyttää tai kävellessään tietä pitkin on mukava katsella ympärilleen. Mutta minulle se ei oikeastaan vielä riitä. Haluan kokea luonnon jotenkin syvemmin.
Lapsena sitä osasi nauttia luonnosta ja monista sen tarjoamista aistikokemuksista. Pystyn vielä muistamaan miltä tuntui halata puuta, kerätä sammalta tai muussata horsman varsia "ruokaan". Muistan miten kivi raapi käsiä ja polvia, joskus kasvojakin kun yritti päästä suuren siirtolohkareen päälle. Muistan kun hihasta meni lunta sisään tai miltä tuntui halata lumiukkoa. Muistan miltä tuoksui leikkiä tuoreen tukkipinon takana (ja päällä, mutta älkää kertoko tätä äitille ;) ). Muistan miltä tuntui kaivaa paljain käsin hiekkaa. Kun pöly tunkeutui käden huokosiin ja kynnealuset olivat täynnä pikkukiviä. miten kesäpäivänä hiekka oli pinnalta kuumaa ja pölyistä, mutta vähän matkaa alaspäin se olikin viileää ja usein vähän kosteaakin.
Minusta juuri tällaisia kokemuksia tarvitaan että kokee luonnon oikeasti. Ei siihen pääse sisälle jos kävelee vain valmista tietä pitkin. Pitää tuntea miltä epätasainen maasto ja sammal tai kallio tuntuu jalan alla (tai kengän). Pitää haistaa ympäristönsä, pitää kuulla sen äänet ja ihan erityisesti tuntea se. Liian harvoin pysähdyn enää nykyään halaamaan puuta. Se on todella rentouttavaa. Suosittelen kokeilemaan. Oma suosikkini on ehkä suuri kuusi jossa on mukavan karkea kaarna. Tuntuu hyvältä kietoa kädet suuren rungon ympärille, nojata puuhun ja tuntea viileä kaarna posken alla.
En muista milloin olisin viimeksi halannut lumiukkoa. Mutta muistan kyllä että parhaita halattavia olivat suuret ja pyöreälinjaiset ukot. Kuten vaikkapa muumin mörön muotoon tehdyt. Se tuntui jotenkin kumman elävältä.
Ihan liian harvoin minulla enää menee lunta housunkauluksesta kun lasken mäkeä tai liian harvoin tulee kieriskeltyä hangessa oikein kunnolla. Voisin melkein sanoa että niin kauan kun ei satu (ainakaan liikaa) on kaatuminen luonnossa ehkä parhaita asioita. Se ravistelee vähän irti arjesta ja siinä saa todella oikean tuntemusten ja tuoksujen ryöpyn täysin varoittamatta.
 |
| Onkohan joku nukkunut tässä? |
Sattumalta eilen lenkiltä palattuani löysin twitteristä linkin
P. P. Peteliuksen kirjoittamaan tekstiin, joka sopi juuri aikaisemmin pohtiemieni asioiden kanssa niin hyvin yhteen että päätin erikseen mainita sen myös täällä oman blogini puolella. Tässä pari otetta kirjoituksesta.
Vuosien myötä luontoharrastukseni on muotoutunut kokonaisvaltaisemmaksi. Olen opetellut tietoisesti olemaan hiljaa luonnon keskellä. Sinne pitää menee niin kuin kylään, ottaa hattu nätisti kouraan ja istua oven pieleen kuten ennen vanhaan tultiin kylään. Siinä kun istuu hetken hiljaa, niin sinulle tullaankin tarjoamaan kahvia ja pullaa.
Niin totta. Luonnon luokse pitää mennä, mutta sitten luonto hoitaa kyllä loput, kunhan sille antaa vapaat kädet.
Luonto on ainoa paikka maailmassa, jossa kukaan ei tuomitse tai arvostele vaan hyväksyy sinut sellaisena kuin olet.
Se on vähän niin kuin Suomen kansa: hiljainen ja nöyrä, joka seisoo myrskyissä ja on aina läsnä. Luonnossa voi nähdä suomalaista miestäkin, josta väitetään, ettei se osaa puhua. Ongelma ei ole puhumattomuus vaan se, ettei sitä osata kuunnella.
Vaikka minä olen kova puhumaan, osaan sentään luonnossa olla hiljaa.”
Luonto on se paikka jonne vielä teininäkin usein pakenin maailman pahuutta. Siellä sai olla rauhassa omien ajatustensa kanssa, eikä kukaan tullut tuomitsemaan. Luonto oli minulle ystävällinen ja turvallinen paikka.
Minulle täydellinen luontokokemus tulee kaikilla aisteilla. Kun kuulee luonnon ääniä. Tai luonnollisia ääniä, kuten koiran haukkua kauempaa. Kun katselee mitä ympärillä on. Havaitsee pienetkin yksityiskohdat, kuten hauskan malliset kepit, pienet linnut tai vaikka muurahaispesät ja kävyt. Kun haistaa luonnon tuoksut ja kun tunnustelee luontoa koko kehollaan. Siitä mitä jalan alla tuntuu siihen mitä tuntee käsillään. Luontoa pitää koskettaa ja sen pitää antaa koskettaa.
Lapsena sitä osasi nauttia luonnosta ja monista sen tarjoamista aistikokemuksista. Pystyn vielä muistamaan miltä tuntui halata puuta, kerätä sammalta tai muussata horsman varsia "ruokaan". Muistan miten kivi raapi käsiä ja polvia, joskus kasvojakin kun yritti päästä suuren siirtolohkareen päälle. Muistan kun hihasta meni lunta sisään tai miltä tuntui halata lumiukkoa. Muistan miltä tuoksui leikkiä tuoreen tukkipinon takana (ja päällä, mutta älkää kertoko tätä äitille ;) ). Muistan miltä tuntui kaivaa paljain käsin hiekkaa. Kun pöly tunkeutui käden huokosiin ja kynnealuset olivat täynnä pikkukiviä. miten kesäpäivänä hiekka oli pinnalta kuumaa ja pölyistä, mutta vähän matkaa alaspäin se olikin viileää ja usein vähän kosteaakin.
Kaunis pakkaspäivä. Yön aikana oli satanut vähän lunta ja jotain oehmeiltä rakeilta vaikuttavaa. Juuri sen verran valkoista maahan että maailma näyttää valoisammalta.
Täysin turha syy ahdistua ja tuntea tuskaa, mutta silti yritän vältellä katsomastakaan ulos.
