Tunne sää: Lumi

Ylen Areenasta on katsottavissa dokumenttisarja nimeltään Tunne sää. Katseluaikaa on noin kuukauden verran. Ajattelin katsella sarjan läpi ja naputella jokaisesta jaksosta vähän omia ajatuksia.
Ensimmäisen jakson aiheena on lumi.

Minä olen aina pitänyt lumesta. Lapsuuden talvimuistoihin liittyy hyvin vahvasti luminen luonto. Kuljettiin metsissä tiputtelemassa kuusenoksille tarttunutta lunta, juostiin hankikannolla pitkin metsiä, laskettiin mäkeä, rakennettiin lumesta.

Tuota jaksoa katsellessa oikein jäin miettimään onko minulla minkäänlaisia negatiivisia tuntemuksia tai ajatuksia lumesta. Keksin vain pari. Keväällä kun odottaa jo kovasti kesää, lumien sulaminen on hyvässä vauhdissa ja sitten tulee hirmuinen pyry. Uusi lumi on vanhan surma, mutta silti se jotenkin vaan ottaa päähän.
Toinen on auton kaivaminen lumen alta aamulla kun on kylmä, väsyttää ja olisi jo kiire. Silloinkin jää on yleensä lunta pahempi ja pakkasella en yleensä edes harjaa autoa illalla valmiiksi, sillä kevyt pakkaslumi suojaa ikkunaa pahemmalta jäätymiseltä yön yli.
Minua eivät haittaa lumityöt. Kyllähän niihin menee aikaa ja aina ei huvita tai millään ei jaksaisi. Kun kuumeessa työntää raskasta nuoskalunta kolalla saappaat lipsuen niin voi päästä muutama kirosana, mutta en muista edes tuolloin tunteneeni että lumi olisi jotenkin huono asia. Minä yksinkertaisesti nautin lumesta. Se on kaunista, siinä on kiva kieriä, siitä on kiva rakentaa, sen avulla saa hyvää arkiliikuntaa.

Lumella on kaksi piirrettä jotka nostan ylitse kaikkien muiden. Kaksi lempijuttuani lumeen liittyen. Ensimmäinen on sen tuoma valo. Kun on pimein vuodenaika marras-joulukuussa ja sitten sataakin ohut kerros valkeaa lunta maahan. Se miten paljon lisää valoa ihan ohutkin lumikerros tuo on uskomatonta. Minua ei haittaa talven pimeys jos on lunta. Jos ei ole niin jossain vaiheessa ahdistun ja masennun, mutta lumi tuo maisemaan hehkuvaa taikaa.
Täysikuinen myöhäisilta ja pakkanen. Aavat pellot, lumen narahtelu lumikenkien alla tai kovan hankiaisen tuntu jalkaan. Puiden pitkät varjot ja se miten lumi kertaa kuun valon. Tuntuu melkein kuin maa itsekin loistaisi valoa.
Toinen ominaisuus jota olen alkanut erityisesti arvostaa viime vuosina on lumen tuoma hiljaisuus. Dokumentissa sokealla oli hyvä pointti siitä että lumen ääntä vaimentava ominaisuus voi olla myös huono juttu, mutta minä rakasta sitä. Kun sataa oikein isoja lumihiutaleita ja puut peittyvät pöpperöiseen lumeen tulee ihanan rauhallista ja hiljaista. Minua rasittavat liikenteen äänet. Ihan todella tunnen väsyväni niihin. Kun lumi peittää maan saa seisoa vaan keskellä pihaa silmät kiinni ja kuunnella sitä ihanaa hiljaisuutta. Jos jossain meneekin auto niin äänestä katoaa terävyys ja se on enemmän vain matalaa huminaa hurinan ja suhinan sijaan. Tällaiset hetket ovat minulle terapiaa. Silloin mieli lepää.