Laurinmäki lopultakin

Eilen odoteltiin myräkkää. Aamusta jo tuuli jonkun verran, mutta ei niin pahasti etteikö olisi uskallettu lähteä jo etukäteen sunnitellulle eväsretkelle Laurinmäelle. Yritin houkutella joskos olisin saanut vaikka jonkun muunkin kotiäidin innostumaan retkestä, mutta ehkä myrsky, hankalahko maasto tai ihan vaan ajan ja/tai energian puute arvelutti kun kukaan ei innostunut. Mutta mehän mentiin neidin kanssa. Olen kirjoittanut paikasta ennenkin, mutta jospa nyt kertoisin siitä vähän enemmän.

Laurinmäen museoalue ja luontopulku sijaitsevat Janakkalan kirkonkylällä Tarinmaalla ihan Pyhän Laurin kirkon vieressä. Itse kirkkokin on kaunis, mutta olen erityisesti rakastunut tuohon museoalueeseen. Sinne on kasattu eri puolilta tuoduista vanhoista rakennuksista torppapiha. Torpan asuttaja on onllut selkeästi aavistuksen varakkaampi torppari, sillä rakennus on varsin tilava ja hieno. Pohja on täsmälleen sama kuin Mauri Kunnaksen Koiramäen talossa -kirjassa. Eli tupa, pirtti ja pieni kamari. Pihapiirissä on myös talli/navetta, sauna, riihi ja erilaisia aittoja. Sitten löytyy tuulimylly ja Hettan tupa joka on ollut yksinäisen leski(?)naisen yhden huoneen asunto.

Museon viereltä lähtee moneen suuntaan haarautuva polkujen verkosto, josta löytyy infotauluja erilaisista kasvuympäristöistä ja paikan eläimistä. Polku kulkee ainakin kahden eri uhrilähteen ohi. Lisäksi löytyy vanha uhrilehto kuppikivineen.
Polun varralla on entisöityjä ja uudelleen rakennettuja juoksuhautoja ja lopulta polku johtaa korkealle näköalapaikalle. minun kuntoni riittää juuri ja juuri nousuun ilman taukoja. Mäeltä on hyvä näköala läheiselle Hakoisten linnavuorelle.

Meidän pikkuneiti jaksoi todella hienosti kävellä puolet matkasta ihan itse. Vain parissa hankalammassa kohdassa piti auttaa. Bongattiin matkalla orava ja närhi ja kuultiin korpin ronkumista. Maassa oli paljon jännittäviä käpyjä ja keppejä ja löytyi pari vetistä mustikkaakin, jotka päätyivät parempiin suihin.
Minä luulin jo useiden käyntien jälkeen tuntevani polut, mutta niin me kuitenkin eksyimme kiertämään aika pitkää lenkkiä eväspaikalle. Toisaalta ei ollut kiire ja molemmat olivat tyytyväisiä niin mikäpäs siellä oli tallustellessa. Taaperon tahtiin kävellessä sitä ehtii itsekin pysähtyä ihmettelemään ihan eri tavalla kuin jos kaahottaisi vaan menemään.

Kurre kurkisteli

Laurinmäkeä on kovasti kehitetty. Rakennuksia on siistitty ja polun varrelle on tehty silta pienen puron yli. Ennen tuo puro piti ylittää vain kiviä pitkin ja se oli varsinkin märällä kelillä aina melko jännittävää.

Torpparien muistomerkki jossa jokaisen lähiseudun torpan pihalta
on tuotu kivi ja kiveen hakattu torpan/torpparin nimi.

Myös eväspaikkaa oli kehitetty huimasti. Nuotiopaikka oli rakennettu käytännössä uudestaan. Siellä oli hyvät penkit ja korkea tiilinen nuotiorinki. Lisäksi pinossa oli puita ja pussissa kuivana sytykkeitä. Tehtiin sitten ihan omaksi iloksi pieni nuotio, vaikka evääksi ottamamme, leipä, lämmin mehu ja rusinat eivät sitä vaatineetkaan. Mukavastihan se lämmitti Valiomyrskyä enteilevän tuulen puhallellessa.

Puro virtailee.

Eväspaikalla oli jopa valmiit makkarakepit.

Paluumatkalla tyttö oli jo sen verran väsynyt että tuli reppukyytiin. Kuljimme takaisin autolle Janakkalan suurimman männyn ohi, lehdon läpi ja löysin myös polun jolla en ollut koskaan ennen käynyt. Ja sieltä löysin lopulta oman lempi metsätyyppini. Olen sitä usein arponut että mikä olisi se minulle kaikista kaunein ja mieleisin. Lehdoista en ole jotenkin koskaan pitänyt. Niissä on toki paljon elämää ja ne ovat ihan kauniita, mutta lapsena pidin niitä aika suttuisina ja ikinä ei tiennyt mitä lehtien alta löytyisi (hienohelma?). Pidän männyistä ja etenkin kesäisen mäntykankaan tuoksu on minulle kovasti rakas jo lapsuudesta. Sekametsää pidän jotenkin vähän tylsän tavallisena, vaikka sehän on puustoltaan kaikista rikkain. Kuusimetsiä olen pitänyt liian synkkinä ja vaikeakulkuisina, mutta en olekaan päässyt tutustumaan vanhoihin kuusikoihin. ja juuri sellaiseen tämä polku minut johti. Kuuset olivat niin korkeita että alimmat oksat olivat jo kuivuneet pois ja kulku oli helppoa kuin männikössä. Kuusten tiheät oksat varjostivat niin että aluskasvillisuus koostui lähinnä ketuleivistä ja sammalista. Se oli kuin satujen menninkäismetsä jossa keijut tanssivat kuutamoöinä. Vanha kuusikko on ehdottomasti minusta se kaunein metsä (ainakin tällä hetkellä).

 Ps. Valiomyrsky iski meille siinä klo 20.30. Makoilin sängyllä ja katselin ikkunasta miten tummat puut huojuivat vähän vaaleampaa taivasta vasten. Välillä pilvissä välähteli salamoita, mutta jyrinää ei kuulunut tai sitten se hukkui tuulen huminaan. Yksi puu katkesi kovassa puuskassa ja luulen että jopa näin sen illalla, mutta katkeaminen varmistui vasta aamun valossa.