Pitkästä aikaa pakkasaamu. Seitsemän jälkee oli -1C ja yhdeksän maissa kun lähdettiin ulos n'ytti nollaa. Maa oli kuurassa, lehdet jäässä, tien pinta jäässä ja taivaalla sumua.
Maailma oli muuttunut harmaaksi. Mutta ei synkän harmaaksi vaan ikään kuin haalistuneeksi. Kesän ja syksyn kirkkaat värit olivat saaneet liikaa aurinkoa, kuin muovilelu joka jää koko kesäksi suoraan auringonpaisteeseen. Kuura teki kaikesta harmaata ja sumu jonka läpi aurinko yritti urheasti valaista lisäsi vaikutelmaa. Oli täysin tyyntä ja maailma tuntui pysähtyneen meditoimaan tai odottamaan. Ainoastaan pari varista lensi tien yli. Tien kohdalla oli hyvinkin kuulasta ja kirkasta. Tuntui kuin olisi saanut uudet silmälasit (tosin en käytä laseja, joten tämä pohjautuu vain mielikuvaan siitä miltä se voisi tuntua), mutta peltojen takana puut häipyivät sumuun. Taianomaista.
Nyt on sitten synkänharmaata, plussaa ja ankean kosteaa. Voihan syksy.
Ja kuvia ei taaskaan tullut. En jaksanut ottaa kameraa mukaan. Ehkä se olisi jopa osittain pilannut tunnelmasta nauttimisen. Enkä varmaan olisi saanut vangittua sitä pysähtynyttä tunnelmaa kameralla kuitenkaan. Voi miten odotan lumen toumaa valoa ja hiljaisuutta. Marraskuu on niin kova, kylmä, arvaamaton ja ikävä.
Rännit on tyhjäämättä, viimiset lehtikasat pihasta siivoamatta ja myyrä oli tehnyt linnakkeen keskelle takapihaa.
Minulla on valmiina postaus lintujen talviruokinnasta, mutta sitä varten otetut kuvat katosivat samassa kasassa seurantakuvien kanssa...
Kaivoin toiveikkaana tytölle lämpöpussin kun laitoin ulos vaunuihin nukkumaan. Olisi niin helppo kun laittaisi vaan villasukat, lapaset ja myssyn ja sujauttaisi paketin pussiin. Mutta luulen että kun kohta herättelen neidin niin hän on aivan hikinen. Tuo pussi kumminkin riittää sinne yli (vai pitäisikö sanoa alle, jos tarkoittaa kylmempää?) 10 asteen pakkasiinkin.
Onkohan minulla lievää kaamosmasennusta kun tuntuu etten saa itsestäni irti mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti